Tukikohta 

Mainen Portlandissa syntynyt amerikkalaiskirjailija Stephen King'n tehtyä todellisen läpimurtonsa vuonna 1977 romaanillansa Hohto kohti merkittävintä elävän amerikkalaiskirjailijan asemaa, suurinta tarinankertojaa, modernin kauhukirjallisuudenmestaria sekä kohti tärkeää paikkaa populaarikulttuurissa, hänellä oli suunnitteilla jotakin valtavaa, jotakin joka lopulta sai nimekseen Tukikohta, alkuperäisnimeltään The Stand, ja jotakin josta kohosi loppujaan hänen suurin, ja kiistellysti hänen paras, romaaninsa.

       Tukikohta (engl. The Stand, USA) on Yhdysvaltain parhaimmaksi moderniksi tarinankertojaksi kutsutun Stephen Kingin (s. 1947) kirjoittama dystooppinen, post-apokalyptinen romaani. Kirja julkaistiin samana vuonna kuin novellikokoelma Night Shift (suom. Yön äänet), eli 1978, mutta 12 vuotta myöhemmin King julkaisi laajennetun laitoksen, joka on ainut suomenkielinen versio tästä jo alkuperäiskooltaan laajasta eepoksesta. Laajennettu laitos sisältää enemmän populaarikulttuuriviittauksia ja syventää muutamia hahmoja enemmän kuin alkuperäinen laitos. Suomeksi Tukikohdan on kääntänyt Kari Nenonen, ja Book Studion julkaisemana se julkaistiin kovakantisina kahdessa osassa pituutensa vuoksi vuonna 1990. Myöhemmin ilmestyivät pokkariversiot, ja kokonaisena sidoksena Tukikohta saatiin nähdä Suomessa vasta vuonna 1994. Kirjasta on tehty myös kaksi TV-sarja-adaptaatiota: ensimmäinen vuonna 1994 ja toinen vuonna 2020.

      Noh, mistä tämä tiiliskivi sitten kertoo?

      Kirja kertoo Charles D. Campion -nimisestä Yhdysvaltain sotilaana toimivasta miehestä, joka pakenee perheineen yöllä armeijan salaiselta (Sininen projekti) Project Blue'n alueelta ulkomaailmaan oltuaan vartiovuorossa ja nähtyään mahdottomuuden: mittarit muuttuvat välkkyvän punaiseksi; hän syöksähtää vartiohuoneen automaattisesta ruostumattomasta teräksestä tehdystä, kaiken kestävästä ovesta ulos ennen kuin se protokollan mukaisesti automaattisesti sulkeutuu ja jättää hänet ja kaikki muut altistuneet sisälle, sillä onhan tämä Yhdysvaltain hallituksen ylläpitämä salainen tutkimuslaboratorio, jossa kehitellään bioaseita, huolimatta bioasekonventiosopimuksesta, joka laadittiin jo 15 vuotta ennen kirjan tapahtuma-aikaa. Campion kuitenkin kantaa - ja tulee kyllä tuntemaan sen pakomatkallaan - tätä tappavaa supervirusta, joka tulee tappamaan arviolta 99,4 prosenttia Amerikan - ja mahdollisesti koko maailman - väestöstä.

      Jostain syystä jotkut ovat kuitenkin immuuneja tälle virukselle, ja nämä henkilöt ovat päähenkilöitämme, jotka voivat vain katsella, kun kaikki muut vain tippuvat ympäriltä kuin kärpäset. Pahennusta aiheuttaa tietämättömyys; tietämättömyys, mistä on kyse, sillä armeija yrittää kaikin keinoin (tulee se sitten edellyttämään televisio- ja radiokanavien haltuunottoa, sanomalehtien sensuuritouhuja sekä jos tarve vaatii, voidaan suurisuiset epäilijätkin kuopata ennen heidän omaa vuoroaan maan alle) pitää heidän salaisen projektinsa tuotos pelkkänä ärhäkämpänä sikainfluenssana.

      Näillä, jotka ovat selviytyneet painajaismaisesta ihmiskunnan rappeutumisesta, ovat onnekseen immuuneja, on yhteinen päämäärä: löytää tiensä vanhan mustan naisen luo, joka asustelee Nebraskan laajojen maissipeltojen ympäröimänä. Mutta joku pahakin vetää ihmisiä, pahoja ihmisiä puoleensa, ja näin yhteinen Amerikka jakautuu kahteen: hyvät ja pahat, jos niin voi sanoa. Hyvät ja pahat, kummatkin omalla tavallaan, alkavat palauttaa yhteiskuntaansa takaisin pystyyn luomalla omaa politiikkaansa, hyvinvointiin sekä sähköön ja järjestykseen keskittyen. Tällä pahojen diktaattoriaseman saaneella on kuitenkin mielessään aivan muuta mielessään kuin hyvillä siellä Boulderin vapaavyöhykkeellä, johon nämä hyvät ovat yhteiskuntansa valtuustoineen perustaneet. Mutta kaikki toden totta tietävät sen.

                                       Tukikohdassa, kuten myös monessa muussa fantasiaromaanissa,  on kyse hyvän ja pahan taistelusta. 

          Kirja on massiivinen; lähes 1350 sivua. Siinä on 30 nimikkohahmoa, kymmenkunta päähenkilöä sekä neljä ryhmää, joita seurataan. Kaikki hahmot eivät ole kuitenkaan juoni- ja draamakaaren kannalta merkittäviä, ja on vaikea sanoa, ketkä ovat päähahmoja ja miksi ennen kuin olet lukenut kirjasta noin puolet, sillä varsinkin alussa hahmoja menee ja tulee paljon. Tukikohdassa ja Stephen Kingin monissa kirjoissa, kuten useita genrejä yhdistelevässä Kingin päätyöksi kutsutussa Musta Torni -sarjassa, esiintyvä Randall Flagg -niminen heppu tekee ensiesiintymisensä. Kirjasta näkee myös sen ajan ajankohtaisuutta, Kylmän sodan käydessä kuumimmillaan. Romaani on vaikuttanut myös jonkin verran populaarikulttuuriin - ei kuitenkaan ehkä yhtä paljon kuin moni muu Kingin klassikkoteos. On se saanut näkyvyyttäkin näinä Covid-19 -vuosina. En osaa sanoa, onko tätä epäilystä ikinä vahvistettu, mutta ainakin itse koen, että Robert Kirkman olisi ottanut tästä teoksesta vaikutteita omiin Walking Dead -graafisiin romaaneihinsa (ja myöhemmin menestys-TV-sarjaan) - but who knows? Mutta vaikka teos vaatii lukijalta paljon, se palkitsee lukijan monin kerroin.

Tosiaankin, romaani on rakennettu kolmeen osaan, noin puolen vuoden aikajanalla: (1. osa) Kapteeni Trips, (2. osa) Rajalla sekä (3.osa) Tukikohta.

         Ensimmäinen osa, Kapteeni Trips, alkaa Campionin paolla mukanaan parannuskeinoton Kapteeni Trips (kutsumanimeltään) -virus, joka alkaa levitä Teksasin Arnetten Texaco-huoltoasemalta ympäri Yhdysvaltoja ja maailmaa jättäen jälkeensä pelkkiä varisten nokkimia ruumiita. Kirjailija kuvailee pelottavan tarkasti taudin leviämistä, sekasortoa, hämmennystä sekä armeijan epäinhimillistä suhtautumista asiaan mutta kuitenkin äärimmäisen todenmukaisesti. Ajatus jonkinlaisesta samankaltaisuudesta vallitsevan pandemian kanssa on väistämätön. Kirjailija rakentaa tätä maailmaa pala kerrallaan ja luo lukijalle erittäin - ehkä jopa liian - tarkan kuvan tästä nyt dystooppisesta ja post-apokalyptisestä Amerikasta. Nämä, ketkä ovat immuuneja, näkevät joukkokuoleman paraatipaikoilta, joka tuntuu lukijasta varsin surulliselta; heidän lähimmäisensä vain tippuvat ympäriltä kuin kärpäset. Päähenkilöt - ehkä oma suosikkini Stuart "Stu" Redman mukaan lukien - pääsevät todistamaan kuoleman lisäksi, kuinka hallitus pyrkii eristämään tartunnan saaneet käyttämällä tarvittaessa armeijaa toteuttamaan väkivaltaisuuksia ja joukkotuhoa. Alussa ei kuitenkaan mässäillä liikoja, ja keskittyykin paljon hahmoihin ja dialogiinkin, jossa King on tunnetusti erittäin hyvä. Tähän maailmanlopun tulemiseen kirjailija käyttää mukavasti ainakin 500 sivua, kun yleensä maailmanloppuun sijoittuvat tieteiskirjat kertovat maailmanlopun jälkeisestä ajasta ja siitä, kuinka alkaa pikkuhiljaa syntyä ihmisyhteisöjä. Tekee tämäkin kirja sitä, mutta käsittelee romahduksen ensin hyvin perusteellisesti alusta loppuun. 

                            Taiteilijan näkemys Randall Flaggin ja Lloyd Henreid'n ensikohtaamisesta vankilassa,                                                           kun Henreid on jo tarttunut varavaihtoehtoonsa estääksen nälkäkuolemansa.  Flagg pelastaa Henreid'n ja tästä tulee hänen vasen kätensä.

      Toinen osa, Rajalla, keskittyy sekasorron jälkeiseen aikaan, jolloin olet jo joko rakastunut päähahmoon tai vihaat häntä. Yksinkertaista. Henkiinjääneet alkavat etsiä muita ihmisiä ja kokoontua ryhmiin mukanaan yhteinen päämäärä. Myöhemmin he alkavat rakentaa yhteiskuntaa pala kerrallaan takaisin. Teoksesta näkee, että kirjailija on ollut hyvin kiinnostunut sosiologiasta ja yhteiskuntatieteistä. Kirjassa on hahmo, Glen Bateman, joka on sosiologi, ja ainakin maallinen voi tämän hahmon kertomia asioita pitää oikeinkin loogisina ja todenperäisinä - tiedä sitten häntä. Pidin kovasti tästä osasta kirjasta, sillä minusta se oli (tai on) erittäin mielenkiintoista. Ensinnäkin kuulla edellä mainittua Batemania, joka puhui todella viisaita vastikään perustetussa valtuustossa (tai kirjan suomennos - komiteassa) ja vielä Stun kanssa kaksin käydyissä keskusteluissa sekä nähdä, kuinka he pääsevät taas jaloilleen ja harjoittavat että päättävät omaa politiikkaa pienessä ihmisyhteisössä. Edellä mainitut Stun ja Glenin keskustelut ovat täyttä kultaa! Eikä siihen kulta todellakaan lopu; sitä on koko kirjan täydeltä, kuten on myös viittauksia muualle Kingin multiversumiin...

Kirjailija Stephen Kingillä on luultavasti maailman suurin multiversumi - suurempi kuin niillä sarjakuvaheeboilla siellä MCU'n ja/tai DC'n konttorilla. Multiversumi, eli multiversum, tarkoittaa tässä tapauksessa (tieteessä hieman eri juttu) luotua fiktiivistä kaksoismaailmaa. Tämä ensimmäinen universumi sijoittuu meidän maailmaamme, johon luoja, eli King, on lisännyt omia paikkojaan, henkilöitään yms. Tästä esimerkkinä kaupunki Derry, joka on ollut tapahtumapaikkana lukuisissa Kingin kirjoissa, joista tunnetuin lienee SE (engl. IT) - joka lyhyestä nimestään huolimatta on Tukikohdan tavoin mittava romaani. Viittauksia tästä kaupungista on luultavasti useita. Toisena esimerkkinä hahmo, jonka nimi saattaa aikaisemman arvostelun perusteella olla tuttu. Nimittäin Randall Flagg, joka on esiintynyt lukuisissa kirjoissa Tukikohdan lisäksi (Musta Torni -sarja). Toinen universumi sijoittuu täysin Kingin itse luomaan maailmaan, johon Musta Torni sijoittuu. Taitaa olla niin, että joka ikinen miehen kirjoittama kirja on kytköksissä toisiin. Jotkut enemmän, kuten kirjasarjat, toiset vähemmän, jotka saattavat sisältää vain pieniä viittauksia muualle.

Kartta Stephen Kingin fiktiivisestä multiversumista

     Kolmas osa, Tukikohta, on osa, jonka tapahtumien suoremmalle kerronnalle en halua uhrata sanoja, jotta en pilaisi lukukokemusta. Mutta siis kyse on siitä lopullisesta hyvän ja pahan yhteenotosta. Puhunkin nyt hieman yleisemmin tästä tiiliskiviromaanin loppupuolesta. Kirjan loppukliimaksia on sanottu huonoksi; huonoksi siihen nähden, että edelliset 1300 sivua on ollut erinomaista erinomaisen kirjailijan kädestä, joten monien mielestä loppukin olisi saanut antaa lukijalle enemmän eikä olla hieman laimea; olla enemmän, päättää kirjan paremmin. Voin hyvin samaistua kyseiseen väitteeseen, mutta en kuitenkaan kovin vahvoin mielipitein. Sillä koko teoksen läpi eräänlainen katsomuksellinen lähestyminen sekä uskonto on tullut siinä rinnalla vahvasti mukana, tuonut kenties yliluonnollisia piirteitä mukaan - jotka ovat Kingin kirjoissa kovinkin yleinen asia. Koko ajan lukijalle on tarjottu vihjeitä koskien loppua, mutta ymmärrän hyvin, jos sitä pitää leiminä (lame, engl., puhekieli). Mutta ajattelen myös, että tarina oli pakko lopettaa jollain tavalla, ja oltaisiin se, miten tahansa lopetettu, ei se välttämättä olisi ollut paljoakaan parempi - tai tyydyttänyt lukijaa eri tavalla. Tuon kaltaista jättiromaania on varmasti vaikea lopettaa täysin järkevästi, ja tässä tapauksessa olisi se varmasti paisunut vielä satoja sivuja laajemmaksi, jos loppua olisi ollut erilainen. Hyvä arvostelun lukija, älä anna minun saada lopusta sellaista kuvaa, että se olisi todella huono tai pilaisi muuten mestariteosromaanin, sillä sitä se ei tee.

      Viimeinen osa ei sisällä ainoastaan leimiä loppua vaan myös paljon muuta. Näistä muutamia mainitakseni ovat erittäin hyvät dialogit, tarinankerronta, juonikuviot, jotka eivät ole monimutkaisia mutta silti kultaa sekä totta kai mahtavaa kuvausta. Tässä osassa ihmiset, joidenka kanssa lukija on viettänyt lukuisia tunteja - kymmeniä tunteja! - tulevat jättämään lukijan aivan tuosta noin, joka tietysti on haikeaa. Tuohon aikaan King vähät välitti, kenet listi; nainen, lapsi, päähenkilö - hällä väliä! Toivot tietenkin kaikkien suosikkihahmojesi selviävän, - kun taas niiden toisten kannalta ehkä asia on toisin - mutta tiedät silti, että... sinne ne vain tuupertua tuupertuvat - eihän se muuten olisi elämää. Lisäksi tässä osassa viimein selviää, ketä kirjailija on pitänyt tärkeimpinä draamajatkumon että tarinankulun kannalta.

      Sitten vielä muutama sana Nenosen käännöstyöstä. Kun puhutaan Stephen Kingin kirjojen käännöksistä, voidaan puhua erinomaisista käännöksistä ja umpisurkeista. Osa, kuten Ilkka Rekiaron suomennoksista on erittäin taidokkaasti sekä oikein käännetty - selvästi kääntäjä on lukenut paljon miehen tuotantoa ja osannut kielensä. Rekiaro on suomentanut Tammella jo yli 20 vuotta. Sitten taas tietyt, varsinkin muutamat (ei kuitenkaan kaikki) vanhemmat pienkustannus Book Studion julkaisemat, on kovin huonoja, ja paikoin minunkin 7. luokan englannin kielen osaamisellani osaan sanoa joitain käännöksiä aivan naurettaviksi. Otin selvää, oman saamani kokonaiskuvan ja itse huomaamieni virheiden lisäksi, Kari Nenosen suorituksesta tässä suuressa teoksessa, ja täytyy todeta, että hän on tehnyt kuitenkin ihan kelpo -luokan työtä tässä varmasti aikaa vievässä projektissa. Joitain virheitä (kuten mineshaftin, eli kaivoskuilun, sekoittaminen miinakuiluun) kirja sisälsi, mutta ei mitenkään niin paljoa, että se olisi lukukokemukseen merkittävästi vaikuttanut.

      Nyt on varmasti helppo arvata, että annoin kirjalle täydet viisi tähteä; kyseessä on todellinen mestariteos. Toivoisin, että antaisit, hyvä lukija, mahdollisuuden Tukikohdalle. En keksi muuta syytä, miksi ei lukisi, kun että kirja on liian pitkä. Jos siis muutama viikko irtoaa yhdelle ainoalle kirjalle ja se ei haittaa, niin tartu tähän! Tulet nimittäin suurella todennäköisyydellä pitämään kirjasta.

       Näin päättyy pisin kirjoittamani arvostelu pisimmästä lukemastani kirjasta. Olen käyttänyt aikaa tähän arvosteluun useita tunteja, ja toivon, että pidit tästä - ja tulet pitämään ylistämästäni yli 4,5 miljoonaa kappaletta myydystä, parhaana pidetystä Stephen Kingin romaanista, Tukikohdasta. Haluan lopuksi vielä kiittää sinua arvoisa Alpertin Aatokset -blogin lukija, että olet lukenut näin pitkälle.

Ei kai siinä - seuraavaan kertaan!

Lähteet: Rising Shadow [https://www.risingshadow.fi/] (kannen kuva), Wikipedia [https://fi.wikipedia.org/wiki/Tukikohta_(romaani)] (tekniset tiedot)